Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut blogitekstin kertomalla, että nyt aloitan taas oikein kunnolla lihaskuntotreenin? Linkittänyt läjän erilaisia kyykky-, vatsalihas-, ja punnerrusohjelmia ja palannut kuukauden päästä kertomaan, että saattoi taas käydä niin, että unohdin. Jos edes muistin uutta alkua aloittaneenikaan. Olen sunnittelut tarkkoja ohjelmia ja treenipäiviä, ja päätynyt unohtamaan ne.
Tiedättekö mitä? Minä aloitan taas! Tajusin pyöräillessäni, että nyt on pahasti päässyt unohtumaan yläkroppa. Pyöräily ja juoksu pitävät jaloista huolen, mutta vatsalihakset ovat viettäneet lomaa jo aika kauan, muista osa-alueista puhumattakaan.
Tällä kertaa teen jotain kuitenkin toisin. Keväällä luin Kaisa Jaakkolan Taikinasta teräkseksi-kirjaa, ja nyt sain loksahtamaan kohdalleen sen, että mikä mun lihaskuntotreeneissäni on ollut pielessä. Kaisa puhuu kirjassa siitä, kuinka pitää muuttaa yksi tapa kerrallaan, pikkuhiljaa. Antaa itselle aikaa tottua muutokseen ja uuteen juttuun. Jos haluat muuttaa ruokavaliosi, muuta se yksi ateria kerrallaan. Opettele ensin parin viikon ajaan syömään hyvä aamupala, sitten vasta siirry seuraavaan.
Tämähän se. Jos en ennenkään ole koskaan treenannut viittä kertaa viikossa salilla, niin miten ihmeessä se onnistuisi ykskaks? Varsinkaan, kun lihaskuntotreenit eivät ole lempparipuuhiani. Jos minulla on puoli tuntia aikaa, ja valitsen lyhyen lenkin, olen parissa minuutissa jo ovella menossa. Jos valitsen punnertamisen ja vatsalihakset, istun vielä vartin päästäkin sohvalla ja päätän tehdä treenin sitten illemmalla-huomenna-ensi viikolla.
Aloitetaan siis pienestä. Tekemällä vähemmän kuin oikeasti pystyisit tekemään, rakennat innostusta ja energiaa. Otetaan siis pieni tavoite, vaikka kerran viikossa puoli tuntia jotain. Tavoitteena kun ei ole mikään kisakireä ja timmi kroppa, niin en todellakaan tarvitse niitä aiempia listoja, joissa oli monta eri liikettä ja sarjaa ja toistoa ja painoa (ja jotka vain ärsyttivät, kun en muistanut, että mitä piti tehdä ja montako ja joka välissä piti vilkuilla muistiapua). Kun saan rutiiniksi puoli tuntia viikossa ilman, että puolituntinen toteutetaan sunnuntai-iltana kymmenen jälkeen, että saadaan se "tällä viikolla tehtyä", voisin lisätä toisen puolituntisen. Ja sitä rataa. Rakenna onnistumisten päälle: monta pientä onnistumista johtaa isoon onnistumiseen.
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Oman elämänsä supernainen - kyllä!
Eilen ehdin vapaapäivän kunniaksi tekemään pidemmän pyörälenkin. Viikolla jo harmitti, kun aikaa pitkille lenkeille ei ole ollut ja olen ehtinyt vain vähän ulkoiluttaa pyörääni puolen tunnin lenkkien verran. Niinpä kun oli vapaapäivä, päätin käydä vähän kauempana kääntymässä. Lenkkisuunnitelmat menivät hieman uusiksi kesken matkan useampaan otteeseen hirveän kovan vastatuulen takia, joten päädyin kiertämään 50 kilometrin "ympyrän", johon kului aikaa 2:25. Oli kivaa, kauniita maisemia ja eläimiä siellä sun täällä, lämminkin olisi ollut, jos ei olisi tuullut kylmästi.
Tänään olin ajatellut juoksennella vähäsen, sillä varauksella, että jos jalat eivät olisi eilisestä palautuneet, olisin jättänyt lenkin väliin. Yleensä en tykkää juosta päivällä, varsinkaan jos on kuuma, mutta tänään oli vähän pakko. Illalla kun taitaa olla vähän muuta tekemistä, ja jos lenkin olisi sinne jättänyt, olisi se jäänyt tekemättä. Päätin kävellä vähän joka välissä kuumuuden takia, ja reitinkin valitsin niin, että saisin juosta edes osan matkaa varjossa paahtavien peltoaukeiden sijasta. Mua ei jotenkin ole tehty yhteensopivaksi hellekelien kanssa, viihdyn paljon paremmin hieman viileämmässä. Lenkille kertyi mittaa hieman vajaat 9,5 kilometriä ja aikaa kulutin 1:17.
Kotimatkalla hetkellisesti ehdin jo harmitella, että oon hidas joka suhteessa. Paksu pullukka, joka mennä möngertää eteenpäin kuin nopeammat menevät ohitse mennen tullen ja palatessakin. Sitten kuitenkin tajusin verrata tilannetta hieman taaksepäin.
Kolmisen vuotta sitten koin olleeni oikeinkin urheilullinen, jos kävin kerran viikossa jumpassa ja pyöräilin tallimatkan edes 2-3 kertaa viikossa (edestakainen matka taisi olla huimat 4 kilometriä). Tälläinen urheilullisuus myös oikeutti ostamaan herkkuja kauppareissulla mielin määrin. Pari vuotta sitten olin ikionnellinen, kun jaksoin ensin hölkätä kaksi, sitten viisi minuuttia kerrallaan. Vuosi sitten makasin sohvalla miettimässä, että kyllä minäkin haluan lenkille, kun muutkin. On siis kyllä aika huikeaa, että nyt pystyn aivan hyvin tekemään ensin pitkän pyörälenkin ja seuraavana päivänä juoksemaan. Minä olen oman elämäni supernainen! Jos sitä jatkossakin muistaisi verrata omia tekemisiään ainoastaan omiin tekemisiin. Jokaisella on omat taustansa ja juttunsa, eikä yhtään auta verrata muiden muilla tavoilla saavutetuja tuloksia omiinsa.
Tänään olin ajatellut juoksennella vähäsen, sillä varauksella, että jos jalat eivät olisi eilisestä palautuneet, olisin jättänyt lenkin väliin. Yleensä en tykkää juosta päivällä, varsinkaan jos on kuuma, mutta tänään oli vähän pakko. Illalla kun taitaa olla vähän muuta tekemistä, ja jos lenkin olisi sinne jättänyt, olisi se jäänyt tekemättä. Päätin kävellä vähän joka välissä kuumuuden takia, ja reitinkin valitsin niin, että saisin juosta edes osan matkaa varjossa paahtavien peltoaukeiden sijasta. Mua ei jotenkin ole tehty yhteensopivaksi hellekelien kanssa, viihdyn paljon paremmin hieman viileämmässä. Lenkille kertyi mittaa hieman vajaat 9,5 kilometriä ja aikaa kulutin 1:17.
Kotimatkalla hetkellisesti ehdin jo harmitella, että oon hidas joka suhteessa. Paksu pullukka, joka mennä möngertää eteenpäin kuin nopeammat menevät ohitse mennen tullen ja palatessakin. Sitten kuitenkin tajusin verrata tilannetta hieman taaksepäin.
Kolmisen vuotta sitten koin olleeni oikeinkin urheilullinen, jos kävin kerran viikossa jumpassa ja pyöräilin tallimatkan edes 2-3 kertaa viikossa (edestakainen matka taisi olla huimat 4 kilometriä). Tälläinen urheilullisuus myös oikeutti ostamaan herkkuja kauppareissulla mielin määrin. Pari vuotta sitten olin ikionnellinen, kun jaksoin ensin hölkätä kaksi, sitten viisi minuuttia kerrallaan. Vuosi sitten makasin sohvalla miettimässä, että kyllä minäkin haluan lenkille, kun muutkin. On siis kyllä aika huikeaa, että nyt pystyn aivan hyvin tekemään ensin pitkän pyörälenkin ja seuraavana päivänä juoksemaan. Minä olen oman elämäni supernainen! Jos sitä jatkossakin muistaisi verrata omia tekemisiään ainoastaan omiin tekemisiin. Jokaisella on omat taustansa ja juttunsa, eikä yhtään auta verrata muiden muilla tavoilla saavutetuja tuloksia omiinsa.
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Mitä maratonin jälkeen? Osa 2
Aloitin tosiaan seuraavan maratonin selailemisen jo heti kotimatkalla. Olisihan vaihtoehtoja vaikka kuinka monta, vaikka missä ja vaikka milloin. Mutta. Kyllä kuitenkin tekisi mieli lähteä (ainakin) vielä kolmannen kerran Tukholmaan. Olkoon huonoon aikaan. Jos toukokuussa ei työkiireiltään ehdi juoksemaan, niin eipähän ainakaan tule pilattua juoksukuntoa juoksemalla liikaa. ;) Salaa on kyllä ollut mielessä, että voisi olla kiva tehdä aina joskus pieniä viikonloppureissuja Euroopan kaupunkeihin ja juosta siellä sitten. Onhan noita tarjolla, Tallinna, Riika, Oslo, Amsterdam, Berliini... ;)
Mutta ensi kevääseen on kauhean pitkä aika ja näköjään tykkään hurjasti tähdätä johonkin. Edellisinä kahtena syksynä olen ollut paikanpäällä Tampere maratonilla (ent. Varala maraton), toissavuonna juoksin ensimmäisen puolikkaani ja viime vuonna kannustin juoksijoita blogimiitin yhteydessä. Tekisi mieleni ehkä tänäkin vuonna. Tekisi ehkä mieleni kokeilla kymppiä siellä. En ole koskaan juossut kymppiä missään koskaan tosissani, olisikohan nyt sen aika?
Selaillessani juoksutapahtumia tuli myös vastaan Kuopiossa juostava Itsenäisyysmaraton, joka järjestetään 6.12. Voisi olla hauskaa juosta puolikas hieman talvisemmissa oloissa? Reitti tosin ilmeisesti on reilun viiden kilometrin mittainen, joten jo puolikkaallakin maisemat tulisivat tutuiksi. :D
Toki ehkä tekisi mieli kokeilla jotain pientä triathlonia, ehkä. Ja hei, jos mieleen tulee jotain kivoja tapahtumia, niin saa ehdottaa!
Mutta ensi kevääseen on kauhean pitkä aika ja näköjään tykkään hurjasti tähdätä johonkin. Edellisinä kahtena syksynä olen ollut paikanpäällä Tampere maratonilla (ent. Varala maraton), toissavuonna juoksin ensimmäisen puolikkaani ja viime vuonna kannustin juoksijoita blogimiitin yhteydessä. Tekisi mieleni ehkä tänäkin vuonna. Tekisi ehkä mieleni kokeilla kymppiä siellä. En ole koskaan juossut kymppiä missään koskaan tosissani, olisikohan nyt sen aika?
Selaillessani juoksutapahtumia tuli myös vastaan Kuopiossa juostava Itsenäisyysmaraton, joka järjestetään 6.12. Voisi olla hauskaa juosta puolikas hieman talvisemmissa oloissa? Reitti tosin ilmeisesti on reilun viiden kilometrin mittainen, joten jo puolikkaallakin maisemat tulisivat tutuiksi. :D
Toki ehkä tekisi mieli kokeilla jotain pientä triathlonia, ehkä. Ja hei, jos mieleen tulee jotain kivoja tapahtumia, niin saa ehdottaa!
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Mitä maratonin jälkeen? Osa 1
Ennen maratonia mulla oli kahdenlaisia ajatuksia ajasta maratonin jälkeen. Toisaalta olin aivan varma, että tämä jäisi ainoaksi maratonikseni ja juoksisin myöhemmin pelkkiä puolikkaita. Toisaalta ajattelin, että en suunnittele kesäksi yhtään mitään, koska joko hajotan itseni tai sitten en vain halua juosta koko kesänä.
Ensimmäinen ajatus on sinäänsä ihan realistinen, että usein tuntuu, että aikaa ei ole riittävästi maratonin vaatimille pitkille lenkeille. Toinen ajatus lähti siitä, että viime kesänä ärsytti kuin jäätyneen käpynsä hukannutta oravaa, kun en voinutkaan juosta ja toteuttaa kevään suunnitelmiani. En siis halunnut, että sama toistuisi JOS loukkaisin itseni taas. Lisäksi kiireisimpinä aikoina tuntui, että minun pitää juosta. Tai siis ennen lenkkiä saattoi tuntua siltä, jälkeenpäin oli yleensä aina kivaa. Mutta ajatuksissa saattoi pyöriä, että tällä viikolla pitää vielä juosta x lenkkiä, joilla pitää tehdä asiat y ja z. Taisin eräälle kaverillenikin sanoa, että Tukholman jälkeen ei enää tarvitse juosta. Tämä ajatus vain vahvistui, kun useammankin kerran bussissa/laivalla kuulin sivukorvalla keskusteluita "maratonmasennuksesta". Siitä, kuinka maratonin jälkeen ei yhtään tee mieli juosta ja saattaa mennä kauankin, ennen kuin taas huvittaa.
Kuinka väärässä tosiaan ihminen voikaan olla? Epä tiennyt pää, että jo sunnuntaina heti päästyäni laivalta bussiin (eli toimivan netin pariin) selailin vaihtoehtoja seuraav(a/i)lle pitkälle juoksulle. Siinä vaiheessa haaveilin, että seuraava maraton juostaisiin joko alkukeväästä/syksyllä -15. Samana iltana päästyäni kotiin, mieli hinkui lenkille. Onneksi jalat sanoivat kovasti vastaan vielä silloin. ;)
Tein viime viikolla muutaman pyörälenkin ja tänään en enää pystynyt vastustamaan juoksuhalujani, vaan kävin pienellä 4 kilometrin lenkillä. Tästä se lähtee. :) Olen jo hetken pyöritellyt päässäni erilaisia vaihtoehtoja tuleviksi suunnitelmiksi, mutta niistä lisää sitten ensi kerralla.
Ensimmäinen ajatus on sinäänsä ihan realistinen, että usein tuntuu, että aikaa ei ole riittävästi maratonin vaatimille pitkille lenkeille. Toinen ajatus lähti siitä, että viime kesänä ärsytti kuin jäätyneen käpynsä hukannutta oravaa, kun en voinutkaan juosta ja toteuttaa kevään suunnitelmiani. En siis halunnut, että sama toistuisi JOS loukkaisin itseni taas. Lisäksi kiireisimpinä aikoina tuntui, että minun pitää juosta. Tai siis ennen lenkkiä saattoi tuntua siltä, jälkeenpäin oli yleensä aina kivaa. Mutta ajatuksissa saattoi pyöriä, että tällä viikolla pitää vielä juosta x lenkkiä, joilla pitää tehdä asiat y ja z. Taisin eräälle kaverillenikin sanoa, että Tukholman jälkeen ei enää tarvitse juosta. Tämä ajatus vain vahvistui, kun useammankin kerran bussissa/laivalla kuulin sivukorvalla keskusteluita "maratonmasennuksesta". Siitä, kuinka maratonin jälkeen ei yhtään tee mieli juosta ja saattaa mennä kauankin, ennen kuin taas huvittaa.
Kuinka väärässä tosiaan ihminen voikaan olla? Epä tiennyt pää, että jo sunnuntaina heti päästyäni laivalta bussiin (eli toimivan netin pariin) selailin vaihtoehtoja seuraav(a/i)lle pitkälle juoksulle. Siinä vaiheessa haaveilin, että seuraava maraton juostaisiin joko alkukeväästä/syksyllä -15. Samana iltana päästyäni kotiin, mieli hinkui lenkille. Onneksi jalat sanoivat kovasti vastaan vielä silloin. ;)
Tein viime viikolla muutaman pyörälenkin ja tänään en enää pystynyt vastustamaan juoksuhalujani, vaan kävin pienellä 4 kilometrin lenkillä. Tästä se lähtee. :) Olen jo hetken pyöritellyt päässäni erilaisia vaihtoehtoja tuleviksi suunnitelmiksi, mutta niistä lisää sitten ensi kerralla.
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä
Ei pidetä teitä enää jännityksessä, olen lauantai-illasta asti ollut maratoonari. ;) Tästä tulee pitkä teksti, joten tuossa siis lyhyesti ja ytimekkäästi raportin tiivistelmä.
Matka alkoi perjantaina linja-autokyydillä Helsinkiin. Lähdin matkaan Vetikko travelin järjestämällä matkalla, johon sai risteilyn lisäksi valita lisämaksullisen meno-paluukyydin satamaan ja takaisin. Se tuntui helpolta ja yksinkertaiselta, ei tarvinnut miettiä miltä junalta ehtii satamaan ajoissa ja toisinpäin. Linja-automatka alkoi kovin pakokauhuisissa tunnelmissa, kun erehdyin ajattelemaan kuinka pitkä matka 42,2 kilometriä on. Tai kuinka pitkä aika on 6 tuntia.
Hieman oli perjantaina muutenkin sekavat tunnelmat. Toisaalta olin ihan vain menossa jonnekin, hengailin mukana tajuamatta mitä edessä oli, mutta kun maraton pääsi tajuntaan, pakokauhu iski. Olin aivan varma, että en pääse maaliin. Joudun keskeyttämään, joku paikka hajoaa tai seinä on ylitsepääsemätön. Oloa eivät myöskään helpottaneet satunnaiset sivukorvalla kuullut haaveet 4 tunnin alituksesta, juostusta paristakymmenestä maratonista tai ihmettelyistä, että kuinka siellä kuulkaa onkaan oikein viiden ja puolen tunnin jäniksiäkin, hyvänen aika! Tunsin olevani kovasti väärässä paikassa. Onneksi oli mukavaa seuraa!
Lauantaiaamunakaan ei vielä oikein tajunnut mihin oltiin menossa, mutta niin vain tuli syötyä hyvä aamupala ja haettua juoksunumerot. Niitähän ei saanut perjantai-iltana antaa, koska varustepussissa ja osalla numerolapussakin oli rahapelifirman mainos, joten piti odottaa, että päästiin pois Suomen vesiltä.
Eniten oikeastaan huolestutti, että ehdinkö ajoissa laivaan? Kuusi tuntia startistahan täyttyi kello 18 ja laivalla piti olla viimeistään 18.30, sillä laiva lähti kello 19. Onneksi maihinnousukortit sai jättää matkatoimiston tiskille terminaaliin, joten luotin siihen, että näkevät minun vielä puuttuvan, jos laivan pitäisi jo lähteä. Kävelymatka Östermalmin urheilukentälle sujui aika hiljaisissa merkeissä ja toivoen, että takaisin tullessa muistaisi (suoran) reitin.
Ensin kierreltiin expo, hieman himoitsin paitoja, joissa selässä oli reittikartta, mutta jätin ostamatta. Garminin jänisten tiskiltä tarttui mukaan kaksi ranneketta, toisessa ajat 5:15 ja toisessa 5:30-loppuaikoihin. Sen jälkeen vietiin tavarat varustesäilytykseen, kertakäyttösadetakki päälle ja tunnin odottelu. Siinä istuin ja nypin alustaa miettien, että mitä vauhtia uskaltaisin lähteä ja miten tässä nyt käy ja kannattiko ja pääsenkö kuinka pitkälle. Kuitenkin sitten taas kun oltiin siirrytty lähtökadulle, hengailin siellä yhtään jännittämättä, kun lähtöön oli 10 minuuttia. Ihan kuin olisin hengannut vain jossain muuten vain. Juuri ennen lähtöä huomattiin, että 5:30 jänis oli aika lähellä, ja kierrettiin kadunreunaa jäniksen perään. Samantien lähtölaukaus kajahtikin, ja niin oltiin matkalla ennen kuin ehdin tajutakaan. :)
Riisuin sadetakin jo lähtösuoralla, kun aurinko alkoi paistaa. Alunperihän luvattiin sellaista +13 ja pilvistä säätä, joten jätin aurinkorasvan kotiin ja lippiksen laivalle. Hupsis. Kaiken lisäksi sykemittarin gps ei löytänyt satelliitteja, joten juoksin ihan mututuntumalla ja hyvälle tuntui. Parin kilometrin kohdalla 5:15-jänis oli ihan vieressä ja kaveri lähti siihen porukkaan. Minä jäin peesailemaan hitaampaa jänistä. Viiden kilometrin kohdalla sykemittari löysi satelliittinsa ja huomasin heti, että vauhti oli ihan liian lujaa. Mentiin sellaisia 6:40-kilometrejä ja tiesin, että sellaisella kyydillä sammuisin puoliväliin ihan varmasti. Hetken aikaa mietin, olisiko kivempaa juosta porukassa vai maaliin asti, ja päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. ;) Hidastin vauhtia ja jäin jänisporukasta jälkeen.
Jossain 7 kilometrin paikkeilla, hieman ennen Västerbron siltaa tajusin, että vasemman jalan kantapäähän sattuu joka askeleella. Kävin mielessäni kaikki tuntemani kirosanat useampaan otteeseen ja mietin, että kuinka voi olla mahdollista, EI TAAS. Onneksi tuli silta, olin nimittäin aiemmin jo päättänyt kävellä sen, ihan varmuuden vuoksi. Kävellessä kipu katosi, eikä sitä enää tuntunut enää ollenkaan. Oikeastaan koko loppu ekasta lenkistä meni ihan vain fiilistelessä hyvää fiilistä ja sitä, miten vierailta viime vuoden itkuiset kilometrit tuntuivatkaan verrattuna tähän vuoteen. 17 kilometrin kohdalla teki mieli tuulettaa, kun ohitin keskeytyspaikkani. Siinä kohtaa tiesin, että mulla on mahdollisuudet maaliin asti.
Iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun hieman ennen 20 kilometriä alkoi tuntua, että ei oikein nesteet imeydy ja mietin, mahtavatko tulla ylös asti. Lisäksi siinä oli pitkästi paahteista auringonpaistetta, mikä ei helpottanut heikohkoa oloa. Kävelin aika pitkästi ja mutustelin tarjottuja suolakurkkuja. Olo alkoi pikkuhiljaa parantua, mutta varmuuden vuoksi kävelin Djurgårdenin pieniä ylämäkiä. Sen verran hassulta tuntui, kävellessä en tuntunut etenevän ollenkaan.
Kun päästiin pois Djurgårdenin lenkiltä, oli jäljellä enää 15 kilometriä ja huikkasinkin jollekin suomalaiselle, että enää ei ole yhtään pitkä matka maaliin. :D En kuitenkaan uskaltanut päästellä menemään, sillä pelkäsin, että heikko olo iskee uudestaan enkä jaksa maaliin. Vuorottelin juoksua ja kävelyä ja kilometri kilometriltä pääsin eteenpäin. Jossain kohtaa tajusin, että pohkeita jomottaa jo. Västerbron sillalla Ice Powerin pisteellä suihkutettiin halukkaille Ice poweria jalkoihin, ja otinkin sitä molempiin pohkeisiin. Joko se, tai ylämäen kävely, tai placebovaikutus toimi, mutta jomotusta en enää huomannut.
35 kilometrin väliaikapisteellä huomasin, että aikaa maksimiaikaan olisi niin, että vaikka kävellen ehtisin maaliin ennen maksimiaikaa - jos ei minua heitettäisi pois lenkiltä. 7 kilometriä. Toisaalta fiilistelin matkan lyhyyttä, ja toisaalta nauratti, kun niin pitkä matka tuntui ihan kuin tarvitsisi pinkaista enää postilaatikolle. Nautin jokaisesta hetkestä, ja pikkuhiljaa pääsin eteenpäin. Vuorottelin edelleen juoksua ja kävelyä. Välillä minuutin pätkissä molempia, välillä juoksin aina seuraaavaan mutkaan ja vielä seuraavaan ja sitten vielä johonkin. Kannustuksesta sai aina hyvin energiaa jatkaa, "bra jobbat" kuului niiin monta kertaa ja oli niiiiin huikeaa, että näinkin hitaita jaksettiin tsempata ja kannustaa.
40 kilometrin jälkeen ei enää oikein olisi edes malttanut odottaa maaliin pääsyä, ja juoksuvauhtikin kasvoi. Sitten ihan toiseksi viimeisessä käännöksessä ennen kääntymistä stadionille järjestäjät vetivät köyden reitin poikki nenän edestä ja viittoivat syrjään. Mieleen tuli, että nytkö tämä jäi tähän. Olinko katsonut kelloa väärin? Kävellyt liikaa? Oliko maali jo suljettu? Sitten tajusin, että edessäni oli moottoripyöräpoliisi, joka viittoili seuraamaan perässä. Vaihtoivat siis kadun kaistaa, jolla juostiin. Hyi kauhea, ei noin saisi pientä ja hidasta juoksijaa säikytellä. Mutta olihan se siistiä juosta, kun edellä ajoi moottoripyöräpoliisi kaikki valot vilkkuen. ;) Siinä ei kehdannut enää kävellä, vaikka ei olisi juosta jaksanutkaan.
Stadionille kääntyminen oli aivan mahtavaa. Joku järjestäjä siinä vielä kannusti, että "hyvä Suomi" ja otin loppukirin. Eikä maaliin voinut tulla tuulettamatta, kyynel silmäkulmassa ja mieli korkealla. Olo oli kuin voittajalla, vaikka lopputuloksissa ei tainnut kovin montaa minun jälkeeni tulla. Mitalin kun sai kaulaan ei yhtään säilynyt silmäkulma kuivana. Minä. Pääsin. Maaliin. Minä. Juoksin. 42,2 kilometriä. MINÄ TEIN SEN!
Poistuessani stadionilta osui katse tauluun, jossa loppuajat näkyivät. Huomasin, että en ollut edes pysäyttänyt kelloani, joten ajasta ei ollut mitään tietoa. Onneksi lahden toisella puolella oltiin paremmin perillä asioista, ja onnitteluviestin lähettäjä sai kertoa minulle loppuaikani. ;) 5.51,07. Jäihän siihen vielä yhdeksän minuutin verran luppoaikaa. ;) Östermalmin kentältä vielä finisher-paita mukaan, ja kuivat vaihtovaatteet päälle. Edessä oli vielä viimeinen rutistus laivalle. Ehdin juuri ja juuri, astuessani laivaan kuulin kuulutuksen, jossa kerrottiin portin sulkeutuvan 3 minuutin päästä. Hytissä odotti pullollinen hyttilämmintä Fresitaa, jota asiaankuuluvasti skoolattiin kertakäyttömuovimukeista. ;)
Sanoinko jo, että pääsin maaliin? Ihan huikeaa. Päässäkin naksahti ehkä jotain, sillä mietin jo, että missä haluaisin seuraavan kerran juosta maratonin.
Matka alkoi perjantaina linja-autokyydillä Helsinkiin. Lähdin matkaan Vetikko travelin järjestämällä matkalla, johon sai risteilyn lisäksi valita lisämaksullisen meno-paluukyydin satamaan ja takaisin. Se tuntui helpolta ja yksinkertaiselta, ei tarvinnut miettiä miltä junalta ehtii satamaan ajoissa ja toisinpäin. Linja-automatka alkoi kovin pakokauhuisissa tunnelmissa, kun erehdyin ajattelemaan kuinka pitkä matka 42,2 kilometriä on. Tai kuinka pitkä aika on 6 tuntia.
Onneksi oli luettavaa, jonka avulla sai ajatukset unohduksiin.
Hieman oli perjantaina muutenkin sekavat tunnelmat. Toisaalta olin ihan vain menossa jonnekin, hengailin mukana tajuamatta mitä edessä oli, mutta kun maraton pääsi tajuntaan, pakokauhu iski. Olin aivan varma, että en pääse maaliin. Joudun keskeyttämään, joku paikka hajoaa tai seinä on ylitsepääsemätön. Oloa eivät myöskään helpottaneet satunnaiset sivukorvalla kuullut haaveet 4 tunnin alituksesta, juostusta paristakymmenestä maratonista tai ihmettelyistä, että kuinka siellä kuulkaa onkaan oikein viiden ja puolen tunnin jäniksiäkin, hyvänen aika! Tunsin olevani kovasti väärässä paikassa. Onneksi oli mukavaa seuraa!
Lauantaiaamunakaan ei vielä oikein tajunnut mihin oltiin menossa, mutta niin vain tuli syötyä hyvä aamupala ja haettua juoksunumerot. Niitähän ei saanut perjantai-iltana antaa, koska varustepussissa ja osalla numerolapussakin oli rahapelifirman mainos, joten piti odottaa, että päästiin pois Suomen vesiltä.
Eniten oikeastaan huolestutti, että ehdinkö ajoissa laivaan? Kuusi tuntia startistahan täyttyi kello 18 ja laivalla piti olla viimeistään 18.30, sillä laiva lähti kello 19. Onneksi maihinnousukortit sai jättää matkatoimiston tiskille terminaaliin, joten luotin siihen, että näkevät minun vielä puuttuvan, jos laivan pitäisi jo lähteä. Kävelymatka Östermalmin urheilukentälle sujui aika hiljaisissa merkeissä ja toivoen, että takaisin tullessa muistaisi (suoran) reitin.
Ensin kierreltiin expo, hieman himoitsin paitoja, joissa selässä oli reittikartta, mutta jätin ostamatta. Garminin jänisten tiskiltä tarttui mukaan kaksi ranneketta, toisessa ajat 5:15 ja toisessa 5:30-loppuaikoihin. Sen jälkeen vietiin tavarat varustesäilytykseen, kertakäyttösadetakki päälle ja tunnin odottelu. Siinä istuin ja nypin alustaa miettien, että mitä vauhtia uskaltaisin lähteä ja miten tässä nyt käy ja kannattiko ja pääsenkö kuinka pitkälle. Kuitenkin sitten taas kun oltiin siirrytty lähtökadulle, hengailin siellä yhtään jännittämättä, kun lähtöön oli 10 minuuttia. Ihan kuin olisin hengannut vain jossain muuten vain. Juuri ennen lähtöä huomattiin, että 5:30 jänis oli aika lähellä, ja kierrettiin kadunreunaa jäniksen perään. Samantien lähtölaukaus kajahtikin, ja niin oltiin matkalla ennen kuin ehdin tajutakaan. :)
Riisuin sadetakin jo lähtösuoralla, kun aurinko alkoi paistaa. Alunperihän luvattiin sellaista +13 ja pilvistä säätä, joten jätin aurinkorasvan kotiin ja lippiksen laivalle. Hupsis. Kaiken lisäksi sykemittarin gps ei löytänyt satelliitteja, joten juoksin ihan mututuntumalla ja hyvälle tuntui. Parin kilometrin kohdalla 5:15-jänis oli ihan vieressä ja kaveri lähti siihen porukkaan. Minä jäin peesailemaan hitaampaa jänistä. Viiden kilometrin kohdalla sykemittari löysi satelliittinsa ja huomasin heti, että vauhti oli ihan liian lujaa. Mentiin sellaisia 6:40-kilometrejä ja tiesin, että sellaisella kyydillä sammuisin puoliväliin ihan varmasti. Hetken aikaa mietin, olisiko kivempaa juosta porukassa vai maaliin asti, ja päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. ;) Hidastin vauhtia ja jäin jänisporukasta jälkeen.
Jossain 7 kilometrin paikkeilla, hieman ennen Västerbron siltaa tajusin, että vasemman jalan kantapäähän sattuu joka askeleella. Kävin mielessäni kaikki tuntemani kirosanat useampaan otteeseen ja mietin, että kuinka voi olla mahdollista, EI TAAS. Onneksi tuli silta, olin nimittäin aiemmin jo päättänyt kävellä sen, ihan varmuuden vuoksi. Kävellessä kipu katosi, eikä sitä enää tuntunut enää ollenkaan. Oikeastaan koko loppu ekasta lenkistä meni ihan vain fiilistelessä hyvää fiilistä ja sitä, miten vierailta viime vuoden itkuiset kilometrit tuntuivatkaan verrattuna tähän vuoteen. 17 kilometrin kohdalla teki mieli tuulettaa, kun ohitin keskeytyspaikkani. Siinä kohtaa tiesin, että mulla on mahdollisuudet maaliin asti.
Iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun hieman ennen 20 kilometriä alkoi tuntua, että ei oikein nesteet imeydy ja mietin, mahtavatko tulla ylös asti. Lisäksi siinä oli pitkästi paahteista auringonpaistetta, mikä ei helpottanut heikohkoa oloa. Kävelin aika pitkästi ja mutustelin tarjottuja suolakurkkuja. Olo alkoi pikkuhiljaa parantua, mutta varmuuden vuoksi kävelin Djurgårdenin pieniä ylämäkiä. Sen verran hassulta tuntui, kävellessä en tuntunut etenevän ollenkaan.
Kun päästiin pois Djurgårdenin lenkiltä, oli jäljellä enää 15 kilometriä ja huikkasinkin jollekin suomalaiselle, että enää ei ole yhtään pitkä matka maaliin. :D En kuitenkaan uskaltanut päästellä menemään, sillä pelkäsin, että heikko olo iskee uudestaan enkä jaksa maaliin. Vuorottelin juoksua ja kävelyä ja kilometri kilometriltä pääsin eteenpäin. Jossain kohtaa tajusin, että pohkeita jomottaa jo. Västerbron sillalla Ice Powerin pisteellä suihkutettiin halukkaille Ice poweria jalkoihin, ja otinkin sitä molempiin pohkeisiin. Joko se, tai ylämäen kävely, tai placebovaikutus toimi, mutta jomotusta en enää huomannut.
35 kilometrin väliaikapisteellä huomasin, että aikaa maksimiaikaan olisi niin, että vaikka kävellen ehtisin maaliin ennen maksimiaikaa - jos ei minua heitettäisi pois lenkiltä. 7 kilometriä. Toisaalta fiilistelin matkan lyhyyttä, ja toisaalta nauratti, kun niin pitkä matka tuntui ihan kuin tarvitsisi pinkaista enää postilaatikolle. Nautin jokaisesta hetkestä, ja pikkuhiljaa pääsin eteenpäin. Vuorottelin edelleen juoksua ja kävelyä. Välillä minuutin pätkissä molempia, välillä juoksin aina seuraaavaan mutkaan ja vielä seuraavaan ja sitten vielä johonkin. Kannustuksesta sai aina hyvin energiaa jatkaa, "bra jobbat" kuului niiin monta kertaa ja oli niiiiin huikeaa, että näinkin hitaita jaksettiin tsempata ja kannustaa.
40 kilometrin jälkeen ei enää oikein olisi edes malttanut odottaa maaliin pääsyä, ja juoksuvauhtikin kasvoi. Sitten ihan toiseksi viimeisessä käännöksessä ennen kääntymistä stadionille järjestäjät vetivät köyden reitin poikki nenän edestä ja viittoivat syrjään. Mieleen tuli, että nytkö tämä jäi tähän. Olinko katsonut kelloa väärin? Kävellyt liikaa? Oliko maali jo suljettu? Sitten tajusin, että edessäni oli moottoripyöräpoliisi, joka viittoili seuraamaan perässä. Vaihtoivat siis kadun kaistaa, jolla juostiin. Hyi kauhea, ei noin saisi pientä ja hidasta juoksijaa säikytellä. Mutta olihan se siistiä juosta, kun edellä ajoi moottoripyöräpoliisi kaikki valot vilkkuen. ;) Siinä ei kehdannut enää kävellä, vaikka ei olisi juosta jaksanutkaan.
Stadionille kääntyminen oli aivan mahtavaa. Joku järjestäjä siinä vielä kannusti, että "hyvä Suomi" ja otin loppukirin. Eikä maaliin voinut tulla tuulettamatta, kyynel silmäkulmassa ja mieli korkealla. Olo oli kuin voittajalla, vaikka lopputuloksissa ei tainnut kovin montaa minun jälkeeni tulla. Mitalin kun sai kaulaan ei yhtään säilynyt silmäkulma kuivana. Minä. Pääsin. Maaliin. Minä. Juoksin. 42,2 kilometriä. MINÄ TEIN SEN!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)